Koulupoissaolot ovat yksi yleisimmistä aiheista, joihin kouluhenkilökunta on tarvinnut apuani. Ilmiö on ollut pitkään tuttu yläkouluissa, osa oppilaista jää vähitellen pois koulusta joko kotiin tai kaupungille kavereiden kanssa aikaa viettämään. Nykyään ilmiötä enenevissä määrin tapaa myös alaluokilla.
Oppilas harvemmin jää pois koulusta syyttä ja pitkittyessään ongelma on hyvin suuri riskitekijä syrjäytymiselle. Olisi helppoa, jos syitä koulupoissaoloihin löytyisi vain muutama ja ongelmat olisivat helposti ratkaistavissa. Todellisuudessa jokaisen poissaolevan lapsen takaa löytyy omanlainen ongelmarypäs, joka pitkittyessään vaatii erittäin kattavia tukitoimia sekä opettajalle, kouluhenkilökunnalle, vanhemmille että etenkin lapselle itselleen.
Nykyään tässä tehokkaan ajattelun yhteiskunnassa yritetään keksiä lyhyitä patentti-interventioita koulupudokkaille. Muutaman viikon tai kuukauden yksittäiset interventiot eivät riitä. Pahimmillaan nämä täsmäiskut pahentavat tilannetta entisestään ja eniten kaikesta kärsii oppilas.
Miksi oppilas ei tule kouluun?
Niissä tapauksissa, joissa olen ollut mukana, on muutamia yhteisiä piirteitä poissaolojen takana:
- lapsen neuropsykiatriset piirteet
- vähintään lieviä oppimisvaikeuksia
- kiusaamiskokemuksia, jotka joko ovat jo helpottaneet tai jatkuvat edelleen
- kokemus yksinäisyydestä/ ulkopuolelle jäämisestä
- ahdistuneisuus, masentuneisuus ja/tai uhmakkuus- tai käytöshäiriön piirteitä
- lapsen vaikeus sanoittaa omia kokemuksiaan
- koetut yhteistyöongelmat opettajan/ avustajan ja oppilaan välillä
- epäluottamus tai konflikti kodin ja koulun välillä
- vanhempien hätä ja joskus keinottomuus lapsen kasvattamisessa
- ongelmat pahentuneet/ alkaneet kolmannella luokalla.
Eroavaisuuksiakin on. Vaikka melko usein kuulen, että koulupudokkuuden takana on oppilaan peliriippuvuus, ei tämä läheskään aina pidä paikkaansa.
Väitöskirjassaan ”Psykiatrisessa erikoissairaanhoidossa hoidettujen lasten ja nuorten koulunkäynnin tukeminen perusopetuksessa ja sairaalaopetuksen koetut vaikutukset koulunkäyntiin” (2019) Piia Ruutu on karkeasti jakanut neljään ryhmään oppilaita, jotka jäävät pois koulusta. Oman työni kautta pystyn tämän jaon allekirjoittamaan. Jaossa on kaksi pääryhmää: lapset, joilla on sosioemotionaalisia haasteita ja niin sanotut näkymättömät lapset.
Sosioemotionaalinen ryhmä jakautuu aggressiivisiin ja levottomiin. Aggressiiviset ovat nimensä mukaisesti joko fyysisesti, verbaalisesti tai molemmilla tavoilla aggressiivisia sekä kouluhenkilökuntaa että toisia oppilaita kohtaan. He eivät seuraa sääntöjä, eivätkä kunnioita auktoriteetteja. Levottomat ovat usein tyttöjä, joiden käytös voi vaihdella tilanteesta toiseen, he voivat yhtenä hetkeä olla mallioppilaita ja toisessa hetkessä käytös voi olla haastavaa. He liikkuvat usein samankaltaisten lasten/nuorten seurassa ja ovat hyvin lojaaleja ystävilleen. Yhteistä näille kahdelle ryhmälle on se, että kouluhenkilökunta on pitkään puuttunut tilanteeseen, mutta toimet ovat usein rankaisevia ja kaoottisia. Näillä ryhmillä on lastensuojelu usein mukana, mutta tilanne jatkuu haastavana pitkään.
Oman kokemukseni perusteella asosiaalinen kehitys on näillä nuorilla usein yläkoulun aikana jo pitkällä. Monesti kenelläkään aikuisella ei ole kunnon otetta näihin nuoriin.
Näkymättömät jakautuvat myös kahteen alaryhmään: vetäytyviin ja eristäytyjiin. Molemmille ryhmille yhteistä on, että oppilaalla on ainakin subjektiivinen kokemus kiusatuksi tulemisesta tai ryhmän ulkopuolelle jäämisestä. Molempien ryhmien oppilailla on myös ahdistuneisuutta tai masentuneisuutta. Vetäytyvät oireilevat usein psykosomaattisesti. Ominaista tälle ryhmälle on se, että kun he jäävät pois koulusta, saattavat vapaa-ajan aktiviteetit jatkua normaalisti: he harrastavat ja tapaavat kavereita koulun ulkopuolella. Eristäytyvien huonovointisuus näkyy lähinnä kotona, jossa käytös voi olla aggressiivista. Heidän sosiaaliset kontaktinsa rajoittuvat kuitenkin lähinnä perheeseen ja lähisukuun. Kotona he usein pelaavat. Yhteistä näille ryhmille on se, että ennen heidän poisjäämistään koulussa kukaan ei ole huomannut ongelmia.
Tapaamillani nuorilla ”näkymättömillä” on suurta sosiaalista ahdistusta, jonka he kuitenkin kykenevät piilottamaan koulussa. Eräs nuori sanoi istuneensa kiltisti koulussa, eikä uskaltanut sanoa tunnin aikana mitään, koska pelkäsi opettajan tai toisten oppilaiden reaktioita. Hän uskoi, ettei kukaan hänestä pystynyt tätä ahdistusta näkemään. Ja varmaan totta se olikin, koska ennen kuin hän löysi minun asiakkaakseni, oli ongelmat pitkittyneet ja vaikeutuneet kovasti.
Erittäin merkittävää on itselleni ollut huomata, että jo hyvin lievä oppimisvaikeus vaikuttaa suuresti oppilaan koulunkäyntiin, etenkin jos oppilaalla on samalla esimerkiksi neuropsykiatrisia piirteitä tai käyttäytymisen häiriötä.
Miten auttaa oppilas takaisin kouluun?
Sekä perheen että koulun avuttomuus ja ahdistus pahentavat oppilaan tilannetta. Koulussa ja kotona aikuisten ahdistus näkyy stressin, ärtymyksen ja painostuksen lisääntymisenä. Vaikka usein saattaa siltä näyttää, että oppilas ei tule motivaatiosyistä kouluun ja ongelma olisi ratkaistavissa rangaistuksilla, palkinnoilla, Wilma merkinnöillä ja motivaatiopuheilla, saattavat nämä keinot pahimmillaan tehdä ongelmasta entistäkin hankalamman. Jokaisen oppilaan yksilöllinen tilanne tulee selvittää. Sen jälkeen yhteistyössä oppilaan ja koko verkoston kanssa tehdään tavoitteellista ja pitkäjänteistä työtä oppilaan koulunkäynnin jatkumiseksi.
Ruotsalainen Magelungenin systeemi toimii koulupoissaoloissa varsin hyvin, monella tasolla samanaikainen työskentely on tehokasta ja tiivis yhteydenpito oppilaaseen ja perheeseen auttavat kovasti. Tämäkään ei kuitenkaan ole pikaratkaisu mihinkään, sellaisia kun kenelläkään ei ole. Myös Ross Greenellä on toimiva työtapa Collarabotive and Proactive Solutions (CPS), jota itsekin hyödynnän työssäni.
Koulupudokkuus on suhteellisen nuori ilmiö, jonka kanssa sekä perheet että ammattilaiset ovat usein hukassa. Tehokas verkostotyö, perheen ja koulun ohjaus sekä hyvä kontakti oppilaaseen usein auttaa, mutta mitä pidemmälle tilanteen annetaan mennä, sitä pitempi ja kalliimpi prosessi on saada nuoren koulunkäynti taas toimimaan. Koulupudokkuutta ja sen ennaltaehkäisyä tutkinut Arthur J. Reynolds (esim. täällä) toteaa, että merkit koulupudokkuuteen ovat nähtävissä jo esikouluiässä. Parhaiten ja halvimmin tilanteeseen voidaan puuttua esikoulussa ja koulun kahdella ensimmäisellä luokalla. Kolmannella luokalla, kun koulusta tulee hankalampaa, on myös ennaltaehkäisy hankalampaa. Koska ongelma on aikaistunut, voimme miettiä, millaiset vaikutukset tällä on yhteiskuntaan, jos emme käytä nyt tehokkaita menetelmiä lasten syrjäytymisen ehkäisemiseksi?