Tapaan usein nepsylapsia ja heidän vanhempiaan. Siis perheitä, joiden lapsella on ADHD, tourette tai autisminkirjon häiriö/ ovat autisminkirjolla. Kaikille heille on yhteistä, että apua on haettu usein pitkään ja usein tuloksetta. Vanhempien väsymys instanssista toiseen juoksemiseen, jatkuvan negatiivisen palautteen saamiseen oman lapsen käytöksestä ja omasta vanhemmuudesta, on käsin kosketeltavaa.
Ongelmat alkavat usein olla näkyviä jo päiväkoti-iässä. Onnekkaita ovat ne vanhemmat, jotka jollain tapaa osaavat aavistella, mistä on kyse. Usein vanhempi silloin itse saattaa nostaa asian esiin. Näin kävi omalla kohdallani. Huomasin lapseni nepsypiirteet jo päiväkoti-iässä. Puhuin niistä neuvolassa, päiväkodissa, koulussa eri vuosikurssien opettajien kanssa väsymiseen asti, kunnes vihdoin neljännen luokan aikana sain opettajalta vastakaikua. Lapsi pääsi koulupsykologin tutkimuksiin ja sai lopulta diagnoosin viidennellä luokalla. Eli teimme noin kuuden vuoden työn diagnoosin saamiseksi. Näin kävi myös erään tuttavani kohdalla, mutta ensi yrittämällä päiväkodissa ihmeteltiin, että ”eihän sinun lapsesi ole ilkeä”.
Hankalampaa on silloin, kun vanhempi ei tiedä edes epäillä nepsypiirteitä. Nepsylasten kanssa arki voi olla kovin mielenkiintoista. Lapsella voi olla loputtomasti energiaa, jopa niin paljon, että häntä on vaikea hallita. Esimerkiksi vierailut toisten perheiden luona saattavat nostaa kylmän hien vanhemman otsalle. Lapsi voi vajota omiin ajatuksiinsa ja silloin kommunikointi tai arjen eteenpäin saaminen voi olla vaikeaa. Lapsi kokee tunteet erityisen voimakkaina ja verrattain pieni tapahtuma saattaa johtaa valtavaan tunnereaktioon. Lapsi saattaa jumittua tai raivota kaikenlaisissa siirtymätilanteissa. Haasteita saattaa olla tilanteissa, joita on vaikea ymmärtää: vaatteet tuntuvat pahoilta, ruuan koostumus on väärä, suihku sattuu tai kovaääninen puhe saa lapsen tolaltaan. Vanhempi alkaa helposti epäillä omia vanhemmuustaitojaan, kun lapsen kanssa on arjessa hankaluuksia. Usein näitä pohdintoja seuraa häpeä. Tämän päälle vielä päivittäiset viestit koulusta tai päiväkodista siitä, miten lapsesi taas on ollut tottelematon, unohtanut läksyt/kirjat/työvälineet tai ollut ongelmissa toisten lasten tai aikuisten kanssa. Ei se kivalta tunnu kenellekään.
On myös niitä, jotka joskus jopa melko nopeasti saavat diagnoosin, mutta jäävät sitten yksin. Silloin tällöin tapaan vanhempia, jotka ovat saaneet lapselleen diagnoosin, mutta eivät käytännössä katsoen tiedä mitään siitä, mitä se oman lapsen kohdalla tarkoittaa. Ja mitä tulisi tehdä. Termit kuten toiminnanohjaus, sentraalinen koherenssi (kyky hahmottaa kokonaisuuksia vs yksityiskohtia), mielen teoria tai aistiyliherkkyys ei välttämättä monelle vanhemmalle sano mitään, ellei niitä avata tarkemmin. Lause ”lapsellasi on ongelmia toiminnanohjauksessa” ei välttämättä auta ketään vanhempaa pärjäämään kotona lapsen kanssa paremmin.
Vanhempana nepsylapselle
Haluan jokaiselle nepsylapsen vanhemmalle sanoa, että et ole huono, vaikka joskus sitä saatat miettiäkin. Nepsylapsen vanhempana on toisinaan rankkaa, mutta onneksi niitä supermahtavia hetkiäkin on. Se, mikä nepsylapsissa näkyy haastavana lapsuudessa, on jotain, joka oikein hallittuna voi kääntyä uskomattomaksi voimavaraksi. Nepsylapset voivat oikein kohdattuna tulla luoviksi, oman kiinnostuksen kohteensa taitajiksi. Heillä on mahdollisuus kehittyä nopeiksi moniosaajiksi tai keskittyä täysin omien erikoisalojensa salaisuuksiin.
Nepsylapsi tarvitsee selkeää vanhemmuutta, tai aikuisuutta ylipäätään. Olen usein sanonut, että jos lapsella epäillään nepsypiirteitä, hän ei ainakaan kärsi siitä, jos vanhemmuutta säädetään nepsylle sopivaksi. Sama koskee päiväkoteja ja kouluja. Kukaan lapsi ei kärsi ”nepsykohtaamisesta”.
Mitä niin sanottu nepsyvanhemmuus -tai aikuisuus sitten on? Se on ennakoivaa, positiivista, kannustavaa, johdonmukaista. Se ottaa huomioon lapsen yksilöllisen tason ja taidot ja auttaa lasta onnistumaan. Siinä positiiviset hetket lapsen kanssa luovat pohjan kaikelle tekemiselle. Erittäin tärkeä osa sitä on myös vanhemman, tai aikuisen, oma jaksaminen ja sen tukeminen.
Nepsypiirteet perheessä
Vanhempana kannattaa myös miettiä sitä, millaisia nepsypiirteitä itsellä, puolisolla tai suvussa on. Nämä piirteet siis ovat periytyviä. Miten itse olet oppinut omien piirteiden kanssa pärjäämään? Olisitko tarvinnut enemmän apua esimerkiksi koulussa? Entä ystävien kanssa, itsenäistymisessä tai arjen hallinnassa ylipäätään? Haluaisitko antaa paremmat lähtökohdat lapsellesi?
Nepsyvanhempana saat omien piirteiden lisäksi kiinnittää huomiota lapsen piirteisiin. Voi olla, että olet jo löytänyt tapoja selvitä arjesta, mutta lapsi ei aina hyödykään samoista keinoista. Itse olen nopea, välillä impulsiivinenkin. Lapseni on hitaampi ja tarvitsee joskus paljonkin aikaa erilaisten muutosten sulattelemiseen. Edelleen joudun ”uudestaan” kohtaamaan sen todellisuuden, että piirteemme ovat kovin erilaisia. Ja sen, miten arki saadaan sujumaan tästä huolimatta.
Apua saa ja kannattaa hakea. Olit sitten vanhempana itse nepsy tai et, voi viedä aikaa, että löydätte sopivan tavan olla yhdessä ja saada arjen toimimaan. Sopivan avun löytäminen voi kestää ja voi olla, että koette pettymyksiä matkalla, mutta älä luovu toivosta. Apua on saatavilla, vaikka kuinka hankalalta sen etsiminen ikinä tuntuisikaan. Muista, että nepsypiirteet eivät ole häpeä, ne ovat jotain, joka värittää lastasi ja ehkä myös sinua ja tekee teistä yksilöllisiä. Ne voivat myös olla suuria vahvuuksia. Kantakaa siis piirteitä ylpeydellä.
Ota yhteyttä, niin voimme yhdessä miettiä, millaista tukea voisitte tarvita.