Ongelmallinen koulupoissaolo – mitä tehdä?


Koulupoissaolot ovat yksi yleisimmistä aiheista, joihin kouluhenkilökunta on tarvinnut apuani. Ilmiö on ollut pitkään tuttu yläkouluissa, osa oppilaista jää vähitellen pois koulusta joko kotiin tai kaupungille kavereiden kanssa aikaa viettämään. Nykyään ilmiötä enenevissä määrin tapaa myös alaluokilla.

Oppilas harvemmin jää pois koulusta syyttä ja pitkittyessään ongelma on hyvin suuri riskitekijä syrjäytymiselle. Olisi helppoa, jos syitä koulupoissaoloihin löytyisi vain muutama ja ongelmat olisivat helposti ratkaistavissa. Todellisuudessa jokaisen poissaolevan lapsen takaa löytyy omanlainen ongelmarypäs, joka pitkittyessään vaatii erittäin kattavia tukitoimia sekä opettajalle, kouluhenkilökunnalle, vanhemmille että etenkin lapselle itselleen.

Nykyään tässä tehokkaan ajattelun yhteiskunnassa yritetään keksiä lyhyitä patentti-interventioita koulupudokkaille. Muutaman viikon tai kuukauden yksittäiset interventiot eivät riitä. Pahimmillaan nämä täsmäiskut pahentavat tilannetta entisestään ja eniten kaikesta kärsii oppilas.

Miksi oppilas ei tule kouluun?


Niissä tapauksissa, joissa olen ollut mukana, on muutamia yhteisiä piirteitä poissaolojen takana:

  • lapsen neuropsykiatriset piirteet
  • vähintään lieviä oppimisvaikeuksia
  • kiusaamiskokemuksia, jotka joko ovat jo helpottaneet tai jatkuvat edelleen
  • kokemus yksinäisyydestä/ ulkopuolelle jäämisestä
  • ahdistuneisuus, masentuneisuus ja/tai uhmakkuus- tai käytöshäiriön piirteitä
  • lapsen vaikeus sanoittaa omia kokemuksiaan
  • koetut yhteistyöongelmat opettajan/ avustajan ja oppilaan välillä
  • epäluottamus tai konflikti kodin ja koulun välillä
  • vanhempien hätä ja joskus keinottomuus lapsen kasvattamisessa
  • ongelmat pahentuneet/ alkaneet kolmannella luokalla.

Eroavaisuuksiakin on. Vaikka melko usein kuulen, että koulupudokkuuden takana on oppilaan peliriippuvuus, ei tämä läheskään aina pidä paikkaansa.

Väitöskirjassaan ”Psykiatrisessa erikoissairaanhoidossa hoidettujen lasten ja nuorten koulunkäynnin tukeminen perusopetuksessa ja sairaalaopetuksen koetut vaikutukset koulunkäyntiin” (2019) Piia Ruutu on karkeasti jakanut neljään ryhmään oppilaita, jotka jäävät pois koulusta. Oman työni kautta pystyn tämän jaon allekirjoittamaan. Jaossa on kaksi pääryhmää: lapset, joilla on sosioemotionaalisia haasteita ja niin sanotut näkymättömät lapset.

Sosioemotionaalinen ryhmä jakautuu aggressiivisiin ja levottomiin. Aggressiiviset ovat nimensä mukaisesti joko fyysisesti, verbaalisesti tai molemmilla tavoilla aggressiivisia sekä kouluhenkilökuntaa että toisia oppilaita kohtaan. He eivät seuraa sääntöjä, eivätkä kunnioita auktoriteetteja. Levottomat ovat usein tyttöjä, joiden käytös voi vaihdella tilanteesta toiseen, he voivat yhtenä hetkeä olla mallioppilaita ja toisessa hetkessä käytös voi olla haastavaa. He liikkuvat usein samankaltaisten lasten/nuorten seurassa ja ovat hyvin lojaaleja ystävilleen. Yhteistä näille kahdelle ryhmälle on se, että kouluhenkilökunta on pitkään puuttunut tilanteeseen, mutta toimet ovat usein rankaisevia ja kaoottisia. Näillä ryhmillä on lastensuojelu usein mukana, mutta tilanne jatkuu haastavana pitkään.

Oman kokemukseni perusteella asosiaalinen kehitys on näillä nuorilla usein yläkoulun aikana jo pitkällä. Monesti kenelläkään aikuisella ei ole kunnon otetta näihin nuoriin.

Näkymättömät jakautuvat myös kahteen alaryhmään: vetäytyviin ja eristäytyjiin. Molemmille ryhmille yhteistä on, että oppilaalla on ainakin subjektiivinen kokemus kiusatuksi tulemisesta tai ryhmän ulkopuolelle jäämisestä. Molempien ryhmien oppilailla on myös ahdistuneisuutta tai masentuneisuutta. Vetäytyvät oireilevat usein psykosomaattisesti. Ominaista tälle ryhmälle on se, että kun he jäävät pois koulusta, saattavat vapaa-ajan aktiviteetit jatkua normaalisti: he harrastavat ja tapaavat kavereita koulun ulkopuolella. Eristäytyvien huonovointisuus näkyy lähinnä kotona, jossa käytös voi olla aggressiivista. Heidän sosiaaliset kontaktinsa rajoittuvat kuitenkin lähinnä perheeseen ja lähisukuun. Kotona he usein pelaavat. Yhteistä näille ryhmille on se, että ennen heidän poisjäämistään koulussa kukaan ei ole huomannut ongelmia.

Tapaamillani nuorilla ”näkymättömillä” on suurta sosiaalista ahdistusta, jonka he kuitenkin kykenevät piilottamaan koulussa. Eräs nuori sanoi istuneensa kiltisti koulussa, eikä uskaltanut sanoa tunnin aikana mitään, koska pelkäsi opettajan tai toisten oppilaiden reaktioita. Hän uskoi, ettei kukaan hänestä pystynyt tätä ahdistusta näkemään. Ja varmaan totta se olikin, koska ennen kuin hän löysi minun asiakkaakseni, oli ongelmat pitkittyneet ja vaikeutuneet kovasti.

Erittäin merkittävää on itselleni ollut huomata, että jo hyvin lievä oppimisvaikeus vaikuttaa suuresti oppilaan koulunkäyntiin, etenkin jos oppilaalla on samalla esimerkiksi neuropsykiatrisia piirteitä tai käyttäytymisen häiriötä.

Miten auttaa oppilas takaisin kouluun?


Sekä perheen että koulun avuttomuus ja ahdistus pahentavat oppilaan tilannetta. Koulussa ja kotona aikuisten ahdistus näkyy stressin, ärtymyksen ja painostuksen lisääntymisenä. Vaikka usein saattaa siltä näyttää, että oppilas ei tule motivaatiosyistä kouluun ja ongelma olisi ratkaistavissa rangaistuksilla, palkinnoilla, Wilma merkinnöillä ja motivaatiopuheilla, saattavat nämä keinot pahimmillaan tehdä ongelmasta entistäkin hankalamman. Jokaisen oppilaan yksilöllinen tilanne tulee selvittää. Sen jälkeen yhteistyössä oppilaan ja koko verkoston kanssa tehdään tavoitteellista ja pitkäjänteistä työtä oppilaan koulunkäynnin jatkumiseksi.

Ruotsalainen Magelungenin systeemi toimii koulupoissaoloissa varsin hyvin, monella tasolla samanaikainen työskentely on tehokasta ja tiivis yhteydenpito oppilaaseen ja perheeseen auttavat kovasti. Tämäkään ei kuitenkaan ole pikaratkaisu mihinkään, sellaisia kun kenelläkään ei ole. Myös Ross Greenellä on toimiva työtapa Collarabotive and Proactive Solutions (CPS), jota itsekin hyödynnän työssäni.

Koulupudokkuus on suhteellisen nuori ilmiö, jonka kanssa sekä perheet että ammattilaiset ovat usein hukassa. Tehokas verkostotyö, perheen ja koulun ohjaus sekä hyvä kontakti oppilaaseen usein auttaa, mutta mitä pidemmälle tilanteen annetaan mennä, sitä pitempi ja kalliimpi prosessi on saada nuoren koulunkäynti taas toimimaan. Koulupudokkuutta ja sen ennaltaehkäisyä tutkinut Arthur J. Reynolds (esim. täällä) toteaa, että merkit koulupudokkuuteen ovat nähtävissä jo esikouluiässä. Parhaiten ja halvimmin tilanteeseen voidaan puuttua esikoulussa ja koulun kahdella ensimmäisellä luokalla. Kolmannella luokalla, kun koulusta tulee hankalampaa, on myös ennaltaehkäisy hankalampaa. Koska ongelma on aikaistunut, voimme miettiä, millaiset vaikutukset tällä on yhteiskuntaan, jos emme käytä nyt tehokkaita menetelmiä lasten syrjäytymisen ehkäisemiseksi?

Olenko minä vaan niin huono vanhempi?

Tapaan usein nepsylapsia ja heidän vanhempiaan. Siis perheitä, joiden lapsella on ADHD, tourette tai autisminkirjon häiriö/ ovat autisminkirjolla. Kaikille heille on yhteistä, että apua on haettu usein pitkään ja usein tuloksetta. Vanhempien väsymys instanssista toiseen juoksemiseen, jatkuvan negatiivisen palautteen saamiseen oman lapsen käytöksestä ja omasta vanhemmuudesta, on käsin kosketeltavaa.

Ongelmat alkavat usein olla näkyviä jo päiväkoti-iässä. Onnekkaita ovat ne vanhemmat, jotka jollain tapaa osaavat aavistella, mistä on kyse. Usein vanhempi silloin itse saattaa nostaa asian esiin. Näin kävi omalla kohdallani. Huomasin lapseni nepsypiirteet jo päiväkoti-iässä. Puhuin niistä neuvolassa, päiväkodissa, koulussa eri vuosikurssien opettajien kanssa väsymiseen asti, kunnes vihdoin neljännen luokan aikana sain opettajalta vastakaikua. Lapsi pääsi koulupsykologin tutkimuksiin ja sai lopulta diagnoosin viidennellä luokalla. Eli teimme noin kuuden vuoden työn diagnoosin saamiseksi. Näin kävi myös erään tuttavani kohdalla, mutta ensi yrittämällä päiväkodissa ihmeteltiin, että ”eihän sinun lapsesi ole ilkeä”.

Hankalampaa on silloin, kun vanhempi ei tiedä edes epäillä nepsypiirteitä. Nepsylasten kanssa arki voi olla kovin mielenkiintoista. Lapsella voi olla loputtomasti energiaa, jopa niin paljon, että häntä on vaikea hallita. Esimerkiksi vierailut toisten perheiden luona saattavat nostaa kylmän hien vanhemman otsalle. Lapsi voi vajota omiin ajatuksiinsa ja silloin kommunikointi tai arjen eteenpäin saaminen voi olla vaikeaa. Lapsi kokee tunteet erityisen voimakkaina ja verrattain pieni tapahtuma saattaa johtaa valtavaan tunnereaktioon. Lapsi saattaa jumittua tai raivota kaikenlaisissa siirtymätilanteissa. Haasteita saattaa olla tilanteissa, joita on vaikea ymmärtää: vaatteet tuntuvat pahoilta, ruuan koostumus on väärä, suihku sattuu tai kovaääninen puhe saa lapsen tolaltaan. Vanhempi alkaa helposti epäillä omia vanhemmuustaitojaan, kun lapsen kanssa on arjessa hankaluuksia. Usein näitä pohdintoja seuraa häpeä. Tämän päälle vielä päivittäiset viestit koulusta tai päiväkodista siitä, miten lapsesi taas on ollut tottelematon, unohtanut läksyt/kirjat/työvälineet tai ollut ongelmissa toisten lasten tai aikuisten kanssa. Ei se kivalta tunnu kenellekään.

On myös niitä, jotka joskus jopa melko nopeasti saavat diagnoosin, mutta jäävät sitten yksin. Silloin tällöin tapaan vanhempia, jotka ovat saaneet lapselleen diagnoosin, mutta eivät käytännössä katsoen tiedä mitään siitä, mitä se oman lapsen kohdalla tarkoittaa. Ja mitä tulisi tehdä. Termit kuten toiminnanohjaus, sentraalinen koherenssi (kyky hahmottaa kokonaisuuksia vs yksityiskohtia), mielen teoria tai aistiyliherkkyys ei välttämättä monelle vanhemmalle sano mitään, ellei niitä avata tarkemmin. Lause ”lapsellasi on ongelmia toiminnanohjauksessa” ei välttämättä auta ketään vanhempaa pärjäämään kotona lapsen kanssa paremmin.

Vanhempana nepsylapselle


Haluan jokaiselle nepsylapsen vanhemmalle sanoa, että et ole huono, vaikka joskus sitä saatat miettiäkin. Nepsylapsen vanhempana on toisinaan rankkaa, mutta onneksi niitä supermahtavia hetkiäkin on. Se, mikä nepsylapsissa näkyy haastavana lapsuudessa, on jotain, joka oikein hallittuna voi kääntyä uskomattomaksi voimavaraksi. Nepsylapset voivat oikein kohdattuna tulla luoviksi, oman kiinnostuksen kohteensa taitajiksi. Heillä on mahdollisuus kehittyä nopeiksi moniosaajiksi tai keskittyä täysin omien erikoisalojensa salaisuuksiin.

Nepsylapsi tarvitsee selkeää vanhemmuutta, tai aikuisuutta ylipäätään. Olen usein sanonut, että jos lapsella epäillään nepsypiirteitä, hän ei ainakaan kärsi siitä, jos vanhemmuutta säädetään nepsylle sopivaksi. Sama koskee päiväkoteja ja kouluja. Kukaan lapsi ei kärsi ”nepsykohtaamisesta”.

Mitä niin sanottu nepsyvanhemmuus -tai aikuisuus sitten on? Se on ennakoivaa, positiivista, kannustavaa, johdonmukaista. Se ottaa huomioon lapsen yksilöllisen tason ja taidot ja auttaa lasta onnistumaan. Siinä positiiviset hetket lapsen kanssa luovat pohjan kaikelle tekemiselle. Erittäin tärkeä osa sitä on myös vanhemman, tai aikuisen, oma jaksaminen ja sen tukeminen.

Nepsypiirteet perheessä


Vanhempana kannattaa myös miettiä sitä, millaisia nepsypiirteitä itsellä, puolisolla tai suvussa on. Nämä piirteet siis ovat periytyviä. Miten itse olet oppinut omien piirteiden kanssa pärjäämään? Olisitko tarvinnut enemmän apua esimerkiksi koulussa? Entä ystävien kanssa, itsenäistymisessä tai arjen hallinnassa ylipäätään? Haluaisitko antaa paremmat lähtökohdat lapsellesi?

Nepsyvanhempana saat omien piirteiden lisäksi kiinnittää huomiota lapsen piirteisiin. Voi olla, että olet jo löytänyt tapoja selvitä arjesta, mutta lapsi ei aina hyödykään samoista keinoista. Itse olen nopea, välillä impulsiivinenkin. Lapseni on hitaampi ja tarvitsee joskus paljonkin aikaa erilaisten muutosten sulattelemiseen. Edelleen joudun ”uudestaan” kohtaamaan sen todellisuuden, että piirteemme ovat kovin erilaisia. Ja sen, miten arki saadaan sujumaan tästä huolimatta.

Apua saa ja kannattaa hakea. Olit sitten vanhempana itse nepsy tai et, voi viedä aikaa, että löydätte sopivan tavan olla yhdessä ja saada arjen toimimaan. Sopivan avun löytäminen voi kestää ja voi olla, että koette pettymyksiä matkalla, mutta älä luovu toivosta. Apua on saatavilla, vaikka kuinka hankalalta sen etsiminen ikinä tuntuisikaan. Muista, että nepsypiirteet eivät ole häpeä, ne ovat jotain, joka värittää lastasi ja ehkä myös sinua ja tekee teistä yksilöllisiä. Ne voivat myös olla suuria vahvuuksia. Kantakaa siis piirteitä ylpeydellä.


Ota yhteyttä, niin voimme yhdessä miettiä, millaista tukea voisitte tarvita.

En tunne itseäni potilaaksi

Otsikon lauseen ”En tunne itseäni potilaaksi”, sanoi eräs asiakkaani minulle lopetellessani asiakassuhteita edellisessä työssäni. Mietimme eri vaihtoehtoja avun saamiseksi minun yrittäjäksi siirtymisen jälkeen. Asiakkaallani, kuten monilla muillakin, on kokemuksia siitä, ettei oikein tule ymmärretyksi hoito-/sosiaalihenkilöstön puolelta. Asiakkaalleni pahinta on se, jos tuntee itsensä potilaaksi. Hänelle tämä merkitsee tunnetta siitä, että joku muu vastaa hänestä ja tietää hänen asiansa paremmin. Tunnetta siitä, että hän on tavallaan alemmassa arvoasteikossa ammattilaiseen verrattuna. Se, että tunnetta ei ollut kanssani työskennellessä, oli hänelle erityisen merkityksellistä.

Mitä meille tapahtuu asiakkaaksi siirtyessämme? Joskus on helppo antaa vastuu toiselle, odottaa, että toinen korjaa tilanteen ja tietää paremmin. Joskus on vaikea asiakassuhteessa kertoa omia mielipiteitään. Joskus kokemukset siitä, ettei omat mielipiteet ole toivottuja, saattavat vaientaa. Joskus on kokemus siitä, että ei itse tiedä mitä tehdä tai ajatella.  

Asiakassuhteeseen sosiaali- tai terveydenhuoltoammattilaisen kanssa harvoin ruvetaan silloin, kun asiat menee hyvin. Voi olla vaikea katsoa toista silmiin, kun elämä potkii päähän. Eräällä tavalla tunnustaa, että kyllä, minulla on hankaluuksia, enkä itse niitä osaa ratkoa. Vielä hankalampaa se on, jos kokee, että oma arvokkuus katoaa, kun astuu asiakassuhteeseen.   

En tiedä yhtään ihmistä, joka olisi onnellisesti lipunut läpi pitkän elämän ilman ainoatakaan karikkoa, johon kolahtaa. Kaikilla on paikkoja elämässä, joista on vaikea päästä eteenpäin. Jokainen epäonnistuu joskus, mutta siinä märehtiminen tai sen häpeäminen ei auta asiaa.

Myös ammattilainen on ihminen. Eli emme mekään onnistu käyttämään omaa asiantuntijuuttamme siihen, että elämämme soljuisi ongelmitta eteenpäin. Muistan, kun aikoinaan sain kutsun mennä luennoimaan Parisuhdepäiville. Aihealueena oli kestävän parisuhteen luominen. Samoihin aikoihin kävin läpi toista eroa. Kipuilin kovasti tämän tilauksen kanssa, mitä minä muka aiheesta tiedän? Onhan se jo pariin otteeseen todistettu. Otin kuitenkin luennon hoitaakseni. Aloitin sen sanoilla: ”Parisuhde on vaikea laji. Tiedän, koska olen epäonnistunut.”

Asiakassuhde on siitä erikoinen suhde, että siinä tarvitaan kaksi asiantuntijaa. Tarvitaan se, jolla on ammatillista osaamista, mutta myös kokemusta elämästä, nimenomaan siitä rosoisesta, rikkonaisesta puolesta ja samalla toivosta. Toinen asiantuntija on asiakas, joka tuntee itsensä, tarpeensa ja toiveensa. Joka ohjaa ammattilaista oikeaan suuntaan ja on aktiivinen osapuoli ongelmien ratkomisessa. 

Ammattilainen ei yksin voi parantaa tai auttaa ketään. Siksi asiakas on suhteessa erityisen tärkeä.